Mitä on tavanomainen kasvatus perhehoidossa?

Tänään voimaan tullut lastensuojelulain muutos selkeyttää sijoitetun lapsen kasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Laki mahdollistaa aiempaa selvemmin sijaisvanhempien mahdollisuutta asettaa lapselle hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisia rajoja samalla tavoin kuin vanhemmat voivat asettaa lapselle rajoja tavanomaisessa kasvatustarkoituksessa.

Uusi muutos on tärkeä. Samalla se nostaa esiin kysymyksen, johon ei ole aivan yksinkertaista vastausta: mitä tavanomainen kasvatus oikeastaan on?

Tavanomaista kasvatusta ei voi määritellä yhdellä tavalla

Perheiden kasvatuskäytännöt ovat erilaisia. Yhdessä perheessä 15-vuotias saa liikkua itsenäisesti myöhään illalla, toisessa kotiintuloaika on tarkempi. Yhdessä perheessä puhelin jätetään yöksi keittiöön, toisessa sitä ei rajoiteta lainkaan. Vanhemmilla on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka paljon lapselta edellytetään osallistumista kodin tehtäviin, miten käyttäytymiseen puututaan, millaisia seuraamuksia asetetaan tai millaista itsenäisyyttä eri-ikäisille lapsille annetaan.

Tavanomaisuus ei siis tarkoita yhtä oikeaa kasvatusmallia. Olennaisempaa on se, miksi raja asetetaan, onko se lapsen ikään ja kehitystasoon nähden perusteltu ja toteutetaanko se lapsen ihmisarvoa ja oikeuksia kunnioittaen.

Perhehoidossa arviointiin tulee lisäksi sijoitetun lapsen yksilöllinen tilanne. Kronologinen ikä ei aina kerro siitä, kuinka paljon valvontaa, ohjausta tai aikuisen asettamia rajoja lapsi tarvitsee. Lapsen kokemukset ja kehitykselliset tarpeet voivat tarkoittaa, että saman ikäiset lapset tarvitsevat hyvin erilaista aikuisen tukea.

Tavanomaista kasvatusta pitää voida myös valvoa

Sijoitetun lapsen kohdalla kasvatusta ei kuitenkaan voida pitää täysin perheen yksityisenä asiana. Sijaishuolto on julkisen vallan järjestämää toimintaa, ja lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on vastuu seurata lapsen edun ja oikeuksien toteutumista.

Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on valvoa lapsen edun ja oikeuksien toteutumista. Tähän kuuluu edelleen myös sen tarkastelu, millaisia kasvatuskäytäntöjä sijaisperheessä käytetään.

Tarkoituksena ei kuitenkaan pitäisi olla määritellä sijaisperheelle yhtä oikeaa tapaa kasvattaa. Olennaisempaa on käydä keskustelua siitä mikä on juuri tämän lapsen kohdalla tavanomaista kasvatusta, koskevatko samat säännöt kaikkia lapsia ja tunnistaa tilanteet, joissa kasvatukselliseksi käytännöksi kutsuttu toiminta alkaa tosiasiassa rajoittaa lapsen perusoikeuksia tai muuttuu lapsen kannalta kohtuuttomaksi, alistavaksi tai hänen tarpeisiinsa nähden perusteettomaksi.

Raja ei aina ole yksiselitteinen. Juuri siksi kasvatuskäytännöistä pitäisi keskustella avoimesti jo ennen kuin syntyy ongelmia. Parhaimmillaan se on jatkuvaa ja avointa keskustelua siitä, miten lapsen kanssa toimitaan, millaisia rajoja hänelle asetetaan ja mihin nämä rajat perustuvat.

Palveluntuottajan tehtävä on tukea myös kasvatuksen arviointia

Kun perhehoito toteutuu palveluntuottajan kautta, myös palveluntuottajalla on tärkeä rooli. Palveluntuottajankaan tehtävänä ei ole määritellä yhtä oikeaa tapaa kasvattaa. Sen sijaan palveluntuottajan pitäisi huolehtia siitä, että sijaisvanhemmilla on riittävästi tietoa, tukea ja mahdollisuuksia arvioida omaa toimintaansa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kasvatuskäytännöistä puhutaan perhehoitajan kanssa säännöllisesti. Sijaisperheen tukityöntekijä tuntee usein sijaisperheen arkea ja on lapsen tilannetta läheltä. Siksi hänen tehtävänsä on myös uskaltaa ottaa puheeksi sellaisia käytäntöjä, jotka herättävät kysymyksiä. Samalla hänen tulee olla sijaisvanhemman tukena tilanteissa, joissa tämän on vaikea arvioida, onko kyse tavanomaisesta kasvatuksesta vai toiminnasta, joka edellyttää keskustelua lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän kanssa.

Palveluntuottajan vastuullisuus näkyy myös siinä, ettei epäselviä tilanteita ratkaista vain yrityksen sisällä. Tarvittaessa ne tehdään näkyviksi sijoittavalle hyvinvointialueelle ja lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle.

Valvonta, tuki ja luottamus kuuluvat yhteen

Perhehoidon valvonnassa tarvitaan tasapainoa. Liian tiukka tulkinta voi johtaa siihen, että sijaisvanhempi alkaa varoa aivan tavallistenkin kasvatuksellisten rajojen asettamista. Liian väljä tulkinta puolestaan voi mahdollistaa sen, että lapsen oikeuksiin puuttuvia käytäntöjä perustellaan tavanomaisena kasvatuksena.

Siksi vastuu kuuluu kaikille perhehoidon ympärillä toimiville. Kukaan ei voi laatia tarkkaa ohjetta siihen mikä on tavanomaista kasvatusta, mutta on jokaisen lapsen kohdalla on tärkeä yhteistyössä keskustella ja arvioida kasvatuskäytäntöjä. Jokaisella on myös oma roolinsa tässä. Sijaisvanhemmalla on vastuu omasta toiminnastaan ja sen avoimuudesta. Palveluntuottajalla on vastuu tukea, ohjata, seurata ja tarvittaessa ottaa vaikeitakin asioita puheeksi. Lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä säilyy vastuu lapsen edun ja oikeuksien toteutumisen valvonnasta.

Siksi ehkä tärkeämpää kuin yrittää laatia tarkkaa luetteloa siitä, mikä on tavanomaista kasvatusta, on luoda yhteisiä periaatteita sen arvioimiselle. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän, palveluntuottaja, sijaisvanhempien ja lapsen pitäisi edelleen voida keskustella siitä, millaisia rajoja juuri tämä lapsi tarvitsee, mihin ne perustuvat ja miten niitä toteutetaan. Myöskään biologiset vanhemmat eivät ole tämän ulkopuolella vaan heidät on otettava tähän keskusteluun mukaan mikäli mahdollista.

Hyvin toteutetussa perhehoidossa kasvatus kestää tarkastelua, siitä voidaan keskustella avoimesti ja sitä voidaan tarvittaessa myös muuttaa. Parhaimmillaan kasvatuskäytännöt, luottamus, valvonta ja tuki ovat samalla viivalla.